Joka kuuseen kurkottaa ja niin edelleen

Kun olin lapsi, äiti tykkäsi opettaa minulle ja kahdelle siskolleni kasvien ja heinälajien tunnistusta. Kävimme mielestäni melko usein metsäretkillä, vaikka asuimme kaupungissa. Kävimme mustikassa ja sienestämässä. Molemmat olivat mahtavia juttuja lapsena, mutta nykyään kärsivällisyyteni ei tahdo riittää.

En tunnista yhtäkään sienilajia, paitsi kärpässienen, kunhan siinä on ne valkoiset täplät tallella. Viime syksynä kävin metsäretkellä mukanani ystäviä, jotka tietävät sienistä. Minulle näytettiin mikälietatti se olikaan ja sanottiin, että poimi näitä.

Vaikka minulle oli kädestä pitäen näytetty, mitä sientä minun pitää poimia, en onnistunut tunnistamaan niitä. Poimin aina vahingossa jotain sen pahanmakuisia sukulaistatteja. Lähden kuitenkin aivan varmasti ensi syksynä uudelleen, koska metsässä on kivaa!

Mustikka, puolukka, mitä näitä nyt olikaan

En tunnista kasveja tai kukkia, en heiniä enkä viljoja. Tietystikään se ei ole ylpeyden aihe, mutta kyllä minä sen voin sanoa ääneen. Se on ihan ok. Luonto kiinnostaa, mutta lajien tunnistaminen ei. Metsästä olen aina tuntenut mustikan ja puolukan. Mänty ja kuusi on myös tuttuja (no okei, tuonnempana kerron tarinan näihin liittyen...)

Olisi varmaan ihan hyvä tietää edes vähän enemmän ja tunnistaa edes joitain kasveja. Etenkin silloin, kun tekee luonnontuotehankkeelle someviestintää. Mutta eipä hätää! Kun ei tiedä jotain, voi kysyä apua ja opetella. Olen oppinut viimeisen kahden kuukauden aikana luonnontuotteista ja siinä sivussa myös luonnosta paljon – siis paaaaaaaaaljon – uutta.

Kaksi kuukautta sitten en tiennyt esimerkiksi kuusenkerkistä mitään. Olin kyllä maistanut niitä joskus lapsena, mutta viime vuosien aikana en ole edes laittanut niiden olemassaoloa merkille. Nythän ne ihan vilisevät silmissä. Näen kerkkiä joka puolella.

Asun keskellä kaupunkia, mutta silti silmäni huomaavat kerkkiä heti, kun astun ovesta ulos. Yhtäkkiä niitä on kaikkialla. On niitä tietenkin aina ennenkin ollut, mutta nyt olen alkanut havainnoimaan ympäristöä kerkkäsilmin.

Kuusi vai mänty – kuka sen tietää

Viimeisen kuukauden ajan olen paasannut kuusenkerkistä somessa, vaikka en tämän hankkeen someviestintää aloittaessani tiennyt niistä mitään. Eikä minua edes jännitä! Aluksi kyllä vähän jännitti.

Jännitystä aiheuttivat varsinkin sellaiset tilanteet, kun joku heitti kerkkäpaikkojen kartoitusreissulla jonkin metsävitsin, jota en tajunnut. En tietenkään halunnut kertoa kenellekään, etten tajua. Nauroin vain pokkana mukana ja loppupäivän pähkäilin vitsiä itsekseni.

Lopuksi vielä lupaamani tarina kuusiin ja mäntyihin liittyen. Kävimme äitini kanssa lähimetsässä ottamassa kuvia blogia varten. Äiti sanoi, että nyt pitää etsiä hyvä mänty, josta saadaan kuva. Sanoin, että tässähän tämä on vieressä. Äiti katsoi minua hiljaa ja hivenen pettyneenä totesi, että se on kyllä kuusi. Mutta näitä sattuu!

Huomenna pääsen vihdoin itsekin kerkkämetsään. Toivottavasti en kapsahda katajaan.